Vaikka yksinäisyys ei enää varsinaisesti pelota, on se kuitenkin… vaikeaa. Ei ole ketään kenelle puhua, ketään keneltä kysyä, kenenkään kainalo ei ole vapaa. Kenenkään takia et mieti mitä tänään syötäisiin. Kenenkään takia ei ole pakko pukea vaatteita päälle. Tästäkin voi tulla pyjamapäivä.
Ihan niinkuin olisi taas murrosiän ja aikuisuuden vaiheessa, mitä minusta tulee.. isona? Vaikka nyt ei saisi päätänsä vaivata asialla, niin silti mietin asiaa. En halua olla loppuelämääni, jota kuitenkin vielä varmasti on useampi vuosikymmen, tekemättä mitään. Haluan olla hyödyksi, haluan tuntea kuuluvani johonkin.
Maan alle lakaistu itsetuntoni… millä sen sieltä nostan. Tuntuu kun kaikki osaaminen ja kokemus olisi pois pyyhitty. Ja olen vain yksin.
Parasta minussa on ollut persoonani, iloinen, kaikki huolehtiva, hoitava, osaaottava, järjestävä, aloittaja, suunnittelija..missä se on nyt? En ymmärrä, miten joku ominaisuus voi kadota minusta ja elämästäni niin totaalisesti. Mistä saan taas kiinni, mistä saan taas aloittaa. Mitä aloitan?
Välillä mietin, että ovatko nuo ominaisuudet todellakin olleet minussa? Jos olenkin oikeasti introvertti? Siksikö elämäni on ollut usein levotonta? Olen etsinyt sisältöä ja merkitystä elämääni. Joskus se on tapahtunut ylimääräisillä vaate- ja kenkä ostoksilla, joskus yltiöpäisellä harrastamisella, joskus haalimalla kirjoja, lukemattomiksi jääneitä. Joskus kukkien siemeniä on kertynyt joka kaapin nurkkaan. Siellä niitä on vieläkin, siemeniä.. Minun elämäni siemeniäkö?